Katkeruus

Posted on

Välillä koen katkeruutta siitä, mitä minulta vietiin kun minua käytettiin hyväksi. Ei vain viattomuuttani vaan myös mahdollisuuteni elää normaalia elämää. Elää täydellä potentiaalillani. Olen aina kärsinyt ja tulen kärsimään jonkinasteisesta stressireaktiosta, jonka vuoksi esimerkiksi täysipäiväinen opiskelu on ollut minulle vaikeaa. Samoin työskentely. En tiedä onko kyse surkeasta stressinsietokyvystä, vai onko kyse siitä,että tarvitsen edelleen aikaa käsitellä tapahtunutta. Välillä olen yrittänyt painaa täysillä koulussa tai työelämässä ja aina poltan itseni loppuun. Ilmeisesti en vain palaudu samalla tavalla kuin keskivertotyypit. Vaikka toisaaalta tuntuu että joka toinen ihminen onkin kokenut jonkinasteisen burnoutin, mikä kertoo kyllä enemmän yhteiskunnasta ja tämän hetkisestä ilmapiiristä työelämässä.

Olen kuulemma melko älykäs, ainakin psykologisten testien perusteella, mutta siitä huolimatta minun on ollut vaikea suorittaa opintoja, vaikka olisin kokenut oppimisen palkitsevaksi ja ollut kiinnostunut opinnoistani. MInulla on ollut unelmia ja haaveilin akateemisesta urasta, johon minulla olisi muuten resursseja, mutta kun en kestä kiirettä ja painetta, vaan alan voida huonosti, kärsiä vatsakivuista, migreeneistä ja unettomuudesta. Toisaalta opiskeluaikana muistot alkoivat vasta nousta pintaan ja voimani kuluivat niiden tukahduttamiseen ja totuuden pakenemiseen.

Vaikka yritän ajatella positiivisesti , ja uskonkin, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain suuremmasta syystä,, tunnen yhä edelleen katkeruutta ja jossittelen mitä elämästäni olisi voinut tulla jos minua ei oliskaan raiskattu. Jos en olisi joutunut aina painimaan itseinhon, epävarmuuden ja hajonneen psyyken kanssa. MItä jos olisin saanut elää sielu ehjänä? Mitä minusta olisi voinut tulla. Tiedän, että vakavat traumat aiheuttavat psyykkisiä oireita ja stressinsietokyky on yleensä todella heikko, varsinkin ellei traumoja ole saatu käsiteltyä. On kuin joku osa minusta eläisi yhä hyväksikäytön joka päivä ja pyrkisi unohtamaan sen sitten taas. Se vie voimia. Joka päivä. Yhä edelleen.

Kuitenkaan en voi olla miettimättä olisinko voinut päästä pidemmälle, olisinko voinut opiskella vaikka psykologiksi tai opettajaksi tai tutkijaksi ja tehdä jotain äärimmäisen mielenkintoista työtä, matkustella tai asua ulkomailla. Asioita joista olen haaveillut ja haaveilen edelleen, mutta näin lähemmäs neljäkymppisenä niiden saavuttaminen alkaa tuntua aina vain kaukaisemmalta ja vaikeammin saavutettavalta. Olen kuitenkin aikuisiällä opiskellut lisää ja toivon, että voisin vielä edetä urallani johonkin. Työvuosia kun olisi kuitenkin vielä jäljellä. Tuntuu tuhlaukselta jättää oma älykkyyteni ja kyvykkyyteni käyttämättä ja antaa elämän valua hukkaan.

En edelleenkään pysty työskenetelemään viittä päivää viikossa. Olen käytännössä mielenterveyskuntoutuja, mutta en ole tätä asiaa työpaikallani tuonut mitenkään ilmi. Edes pomoni ei tiedä asiasta, eikä mielestäni heidän kuulukaan tietää. Minulla on melko helppo työ ja teen lyhyitä viikkoja, joten jaksan käydä töissä ja minulla jää energiaa johonkin muuhunkin. Olen siitä onnekas, että minulla on työ, josta pidän ja maailman ihanimmat työtoverit. He eivät tiedä hyväksikäytöstä, enkä aio siitä heille kertoakaan. Kirjoitin aiemmin uhriutumisesta ja se, että kukaan ei tiedä on auttanut minua näkemään itseni positiivisessa valossa, aikuisena naisena, tässä hetkessä, vailla uhrin leimaa. Olen osana normaalia yhteiskuntaa, mikä myös tuntui aiemmin mahdottomalta haaveelta. Luulin, etten koskaan pystyisi tekemään ylipäätänsä töitä, tai että minut mihinkään palkattaisiin. Näin jo elämäni syrjäytyneenä, tukien avulla toimeentulevana ja ikuisena mielenterveyspotilaana. Tuntui kuin raiskaajani olisi tuhonnut koko elämäni täysin jo silloin kun olin vasta lapsi.

Vaikeina aikoina on ollut vaikeaa nähdä eteenpäin, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Ja vaikka tänäänkin tunsin katkeruutta siitä etten ole saavuttanut unelmiani, voin kuitenkin tuntea myös ylpeyttä kun katson millaisen matkan olen muutamassa vuodessa mennyt eteenpäin. Se antaa uskoa myös siihen että tulevaisuudessa pääsen elämässäni lähemmäs unelmieni toteutumista ja että ne ovat mahdollisia saavuttaa kunhan vaan uskon itseeni ja jatkan eteenpäin menemistä, vaikka välillä tulenkin kohtaamaan vaikeuksia tai stressaavia aikoja.


Hyväksikäytetyn naiseus

Posted on

Jo ennen kuin muistikuvat lapsuuden tapahtumista alkoivat nousta pintaan, minun mieleni alkoi tehdä minulle kummallisia temppuja. Mikä sinällään on tietty luonnollista ja ymmärrettävää, mutta siinä tilanteessa sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt. Kaikkein vähiten minä itse. Vaikka hyväksikäyttö mahdollisesti tapahtui kun olin 4-7 vuotias, alkoivat ongelmat vasta teini-iässä. Siinä vaiheessa kun muut tytöt kiinnostuivat pojista ja tuntuivat nauttivan uusista naisellisista muodoistaan ja olemuksestaan, minä häpesin itseäni. Onneksi 90-luvulla hiphop oli saapunut tännekin pikku kaupunkiin joten sain siitä oivan tekosyyn pukeutua valtaviin paitoihin ja suuriin roikkuviin housuihin, jotka samalla näppärästi piilottivat orastavat muotoni.

Muistan äitini tuskailleen kun en suostunut pukeutumaan kauniisiin mekkoihin edes juhlissa, vaan jos jonkun mekon puinkin ylleni, oli sekin suuri ja säkkimäinen joka kerta. Koko olemukseni oli poikamainen, olin urheilullinen ja kuljin risaisissa farkuissa (koska ne hajosivat aina romutessani ympäriinsä), kiipeilin puissa ja pelasin lätkää ja pesäpalloa naapuruston poikien kanssa. Tukkani kynin jo ala-asteella lyhyeksi ja nautin silloinkin siitä, että minua luultiin pojaksi. Teini-iässä tämä ei siis enää onnistunut ja minun oli tultava jollain tavoin toimeen naiseuteni kanssa.

Masennuin. Yläaste meni kuin sumussa. Aiemmin olin saanut hyviä arvosanoja, olin ysin oppilas siirtyessäni yläasteelle, mutta lukioon hain 7,8 keskiarvolla. Koulun tai nuorisotalon diskoissa en koskaan tainnut tanssia hitaita poikien kanssa. Muistan kyllä että jotkut pojat olivat ihastuneita minuun ja kai minäkin johonkin heistä, mutta kaikki läheisyys, jopa juttelu ihastuksen kanssa, tuntui ahdistavalta. En voinut kuvitellakaan koskettavani häntä, saati että olisin antanut jonkun pojan koskettaa itseäni. Seksuaalikasvatuksen tunnit olivat kamalia. Niin ne olivat kyllä kaikista muistakin. Kaikille teineille opettajan tyly tiivistys seksistä fyysisenä aktina on kammotus, kun mielikuvat aiheesta ovat kuitenkin melko lailla romanttisia vielä tuossa iässä. Se siitä romantiikasta sitten.

Yläasteella ensimmäistä kertaa muistikuvat alkoivat tunkea pintaan. Luin Jean P. Sassonin kirjoittamaa tositarinaa Saudi-Arabialaisen prinsessan elämänvaiheista ja koska kirjassa kaikuvat raiskaukset ja päähenkilön sisko pakotetaan naimisiin vanhan epämiellyttävän miehen kanssa, nousivat pintaan myös omat traumani. Olimme kyläilemässä ystäväperheessä  ja näin todella kamalan painajaisen jossa minut raiskattiin. Joskus mietin oliko tuo raiskaus totta vai unta. Onko sittenkin mahdollista että minut raiskattiin silloin, tuolla nimenomaisella matkalla, eikä aiemmin. Terapeuttini mukaan kumpikin vaihtoehto on mahdollinen, ja hän sanoikin että ei se kirja yksin voi laukaista tuollaisia unia. Muistoja kyllä. No, ainakin silloin pidin tuota painajaista pelkkänä unena ja koetin työntää sen pois mielestäni. Mielenkiintoinen yksityiskohta on että minulla alkoi kuukautiset (tai ainakin vuosin verta) sinä yönä.

Yläasteella muistan kerran kun tunnilla käsiteltiin insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silloin tunsin kuin mustan reiän porautuvan rintaani enkä saanut kunnolla happea. Nyt kun kirjoitan siitä, tunnen tuon saman tunteen, mutta en onneksi enää yhtä voimakkaana. Istuin luokan perällä enkä usko kenenkään huomanneen että horjuin paniikkikohtauksen rajalla tuon tunnin. Koska esimerkkinä oli insestitapaus, minä hieman rauhotuin, koska tunteeni omasta isästäni oli ja on todella positiivinen. Minun hyväksikäyttäjäni oli joku muu.

Minulla alkoi jossain vaiheessa sellaiset kuukautiset että meinasin vuotaa kuiviin. Vuosin verta monta viikkoa, enkä uskaltanut kertoa äidilleni asiasta. Häpesin myös kuukautisia.  Nekin olivat minulle kipeä muistutus siitä, että olen nainen. Että minulla on sukupuolielimet. Ja niistä vuotaa verta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa etten meinannut pysyä tajuissani ja äitinikin oli jo havahtunut siteiden katoamiseen. Muistan gynegologin kysyneen neitsyydestäni ja sanoin etten ollut neitsyt. Enkä ollutkaan. Tutkimus sujui kivuttomasti, mutta sekin oli sikäli traumaattinen kokemus että lääkärillä oli harjoittelija jonka kanssa he keskustelivat alapäästäni ja se oli teinille jo itsessään aivan kammottavan noloa. Kammoan edelleen gynegologikäyntejä ja aina kun mahdollista olen pyytänyt sen hetkisen puolisoni mukaan henkiseksi tueksi tai ottanut jotain rauhoittavia ennen kuin uskaltaudun tutkimuspöydälle. Tosin elämä on myöhemmin antanut lisää aihetta traumatisoitua niistä tilanteista, mutta siitä kerron joskus myöhemmin lisää.

Lukiossa aloin seurustella. Olin silloin jo 17-vuotias ja kyseinen poika oli ikäiseni ja todella suloinen tapaus. Meillä oli yhteisiä harrastuksia ja onnistuimme jopa opiskelemaan yhdessä. Saimme yhdessä valkolakit ja muutimme samaan asuntoon asumaan. Seksi oli hyvää, joskin tuolloin käytin reippaasti päihteitä, jotka auttoivat minua rentoutumaan ja vapautumaan myös seksuaalisesti. Ja tietenkin unohtamaan tapahtuneen edes hetkellisesti. En voi kuitenkaan sanoa että päihteet olisivat täysin hallinneet elämääni, vaikka ne suuressa roolissa silloin olivatkin, vaan opiskelin ja valmistuin ammattiopinnoistakin ihan hyvillä arvosanoilla. Tosin pakko minun on myöntää että minun voi sanoa olleen sekä alkoholisti että kannabisaddikti tuohon aikaan ja kyllä ne päihteet vaikuttivat koko elämääni. Käytin välillä myös erilaisia lääkehuumeita, mutta onnekseni puoisoni ei voinut sietää niitä ja komensi minut elokuvamaisesti vetämään ne vessanpöntöstä alas. Hänelle kerroin etten ollut neitsyt, mutta en kertonut sen enempää. En osannut. En itsekään tiennyt mitä sanoa. Tiesin vain etten ollut.

Erosimme myöhemmin mutta kun aloin käsitellä tukahdutettuja muistojani kyseinen mies sanoi minulle aina tienneensä että minulle on tapahtunut jotain sellaista. Itse en muista, mutta hän kertoi että toisinaan olin ollut aivan kauhuissani jopa siitä että hän oli tarttunut minua vyötäröltä tai laskenut kätensä reidelleni. Olin kuulemma joskus jopa lyönyt häntä hänen hyväiltyään minua.

Niihin aikoihin aloin kuitenkin löytää hänen kanssaan naiseuteni ja opin nauttimaan seksuaalisuudesta sen erilaisissa muodoissa lempeästä läheisyydestä rajuunkin rakasteluun. Aloin pukeutua naisellisemmin, olla ylpeä omasta kehostani. Annoin tukkani kasvaa ja sen suhteen jälkeen olen toisinaan jopa uskaltanut flirttailla miehille. Jopa selvinpäin. Silloin minun oli myös helppo tutustua muihin nuoriin miehiin. Koska olin avoliitossa, oli itsestään selvää että ne muut ihmissuhteet eivät johtaisi seksiin.  Eromme jälkeen nuo ystävyydet säilyivät puhtaasti ystävyyssuhteina ja olen todella iloinen että niin kävi, sillä noiden ihanien miesten kautta opin terveen itseluottamuksen syntyvän omasta persoonasta. Ei sukupuolisuudesta, ulkonäöstä tai muista sellaisista seikoista, vaan siitä kuka minä sielultani olen. Olin hyvä tyyppi. Kuin yksi jätkistä, kuitenkin olematta jätkä.


Vaikeita asioita

Posted on

Loin tämän blogitilin melkein vuosi sitten.. Päätin kirjoittaa vaikeimmista kohtaamistani asioista, mutta en ollut valmis. Toivottavasti nyt olen. Päätin kirjoittaa lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, millaista on kasvaa aikuiseksi ja kohdata hyväksikäytön seuraukset omassa elämässäni. Omassa arjessani, parisuhteissani, kaverisuhteissani, perhesuhteissani tai suhteessa omaan itseeni. Vaikka pahin, eli hyväksikäyttö on jo kaukana menneisyydessä se vaikuttaa elämääni edelleen. Haluan kertoa kuinka selvisin ja kuinka olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi naiseksi, äidiksi, puolisoksi ja henkisestikin melko terveeksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi. Ehkä tarinani voi auttaa muita selviytyjiä, jotka kamppailevat lapsuuden traumojen kanssa, tai heidän läheisiään. Tai ehkä sinulle tai läheisellesi tehdään vääryyttä edelleen. Siinä tapauksessa toivon sinulle rohkeutta ja voimaa tehdä siitä loppu ja kertoa sinulle että siitäkin on mahdollista selviytyä.

Meitä seksuaalisesti hyväksikäytettyjä sanotaan selviytyjiksi. Luin sen jostain kirjasta, jonka terapeuttini antoi minulle avuksi käsitellä tapahtunutta. Selviytyjiksi, koska pahin, eli itse tapahtuma, on jo takana ja olemme siitä selviytyneet. Siinä tilanteessa ja kauan sen jälkeenkin elämä todellakin on selviytymistä. Aina muistojen noustessa pintaan joudun selviytymään rankoista ja vaikeista tunteista ja välillä arkipäiväkin on pelkkää selviytymistä, jos koko sisin tuntuu olevan täynnä pimeää. Mutta pikkuhiljaa elämä on muutakin kuin selviytymistä. Löytyy ilon aiheita ja oma sisäinen voima kasvaa. Elämän voima on aivan uskomattoman suuri ihme ja ihmisen kyky parantua niin henkisesti kuin fyysisestikin on valtava.

Itse reagoin tapahtuneeseen lapsena yksinkertaisesti unohtamalla tapahtuneen. En vieläkään muista varmasti mitä on tapahtunut tai edes sitä kuka minua käytti hyväkseen. En muista tapahtuiko se vain kerran vai monta kertaa. En ole varma mitä kaikkea tapahtui ja mikä on oman mieleni muodostamaa harhaa. Valemuistoja. Sen tiedän että jotain minulle tapahtui ja että tekijällä oli viikset. Tiedän myös missä se tapahtui. Tai en ole siitäkään aivan varma, koska toinen painajaismainen muistoni, jota en koskaan unohtanut, tapahtui aivan toisessa paikassa ja ajassa ja aivan eri ihmisten seurassa. Pitkään kuvittelin sen olleen erittäin todentuntuinen painajainen, mutta terapeuttini mukaan se saattoi olla myös takauma aiemmin tapahtuneesta. Todennäköisesti en tule koskaan olemaan varma kaikesta tapahtuneesta, koska varhaisin muistoni on ajalta, jolloin en olut vielä edes koulukäinen.

Kuten huomaat, kamppailen tapahtuneen kanssa edelleen ja osittain tämä blogi on myös minun tapani käsitellä asioita. Koska muistot nousivat pintaan vasta ollessani aikuinen joudun jälkeenpäin käsittelemään paljon asioita nuoruus- ja aikuisiältäni. Selittämään itselleni, miksi en suhtautunut poikiin samalla tavalla kuin muut ikäiseni tytöt. Tai miksi seurustelusuhteeni ovat olleen  niin vaikeita. Tai miksi yhä edelleen kavahdan kosketusta. Tulen aivan varmasti kohtaamaan haasteita siinä vaiheessa kun omat lapseni alkavat seurustella ja harrastaa seksiä. Vaikka olen jo selviytynyt pahimmasta, joudun edelleen selviytymään traumojeni kanssa päivittäin. Onneksi nykyisin tiedän että minä aivan varmasti pärjään ja selviydyn tulevistakin haasteista.

Continue reading »