Terapiaan

Posted on

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.

 


Self help

Posted on

Luonnollisesti hyväksikäytöstä ei voi selviytyä ilman mielenterveysongelmia. Minun kohdallani olen saanut parikin diagnoosia, joiden pätevyydestä voidaan toki olla montaa mieltä. Ensimmäisen kerran koetin hakeutua terapiaan erään ystäväni itsemurhan jälkeen kun aloin käsitellä omia ongelmiani. Silloin kävin siellä kerran. Itkin enkä osannut oikein kertoa mitään järkevää. Sen jälkeen en enää sinne palannut, eikä terapeutti kysellyt perääni vaikken enää seuraavalle sovitulle tapaamiselle saapunutkaan. En oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta joku aavistus minulla jo oli ja nuo muutamat kammottavat muistikuvat lapsuudesta. Ja painajaisesta. Kaikki oli sekavaa, liian vaikeaa ja pelottavaa kohdata. Koko elämäni tuntui olevan murusina enkä enää tiennyt kuka olen. Tuntui kuin elämäntarinani olisi ollut jonkun toisen elämä. En osaa sitä paremmin kuvailla. Minun koko identiteettini mureni kun minun oli pakko lopulta myöntää itselleni että minä olin hyväksikäytetty. Minä olin uhri. Hetken tuntui kuin kaikki onnelliset muistoni lapsuudesta olisi pyyhitty pois ja korvattu jollain kammottavalla painajaisella.

Luin hyvinvointioppaita ja -lehtiä tuohon aikaan sekä valtavasti hengellistä kirjallisuutta. Sellaista Paolo Coelho-tyylistä, mutta myös laajemmin erilaisista uskonnoista ja uskomuksista. Sekä erilaisia selviytymistarinoita. 2000-luvun taitteessa Voi hyvin-lehti oli vielä melko henkinen ja vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoava henkiseen hyvinvointiin erikoistunut lehti ja siinä oli paljon artikkeleita erilaisista Guruista ja kirjailijoista ja muista oman polkunsa löytäneistä ihmisistä, jotka uskalsivat puhua vaikeistakin asioista. Sekä sellaisista sielullisista asioista, jotka eivät aina saa jalansijaa meidän materiaalisessa yhteiskunnassamme. Niistä sain voimaa ja opin näkemään että kaikesta voi selviytyä. Sanotaan että Kärsimys on kuin hedelmä eikä Jumala anna sen kasvaa sellaisella oksalla joka ei kestä sen painoa. Ajattelinkin että kärsimykseni on nyt kysynyt ja sen kärsimyksen on aika pudota maahan ja maatua jotta siitä voisi kasvaa jotain uutta.

No, se oli helpommin ajateltu kuin sanottu. Saati tehty. En kyennyt puhumaan asiasta ääneen vielä pitkään aikaan. Onneksi osasin kirjoittaa. Opettelin erilaisia itsesuggestio-tekniikoita sekä kirjoitustekniikoita ja kirjoitin ajatusten virtaa, joiden avulla pääsin käsiksi asioihin , joita en ollut edes uskaltanut ajatella. Välillä minusta tuntui etten kestä sitä tuskaa jonka muistoni minulle aiheuttivat. olin välillä kirjaimellisesti lamaantuneena ja saatoin pysyä kotona kaksi viikkoa itkien ja peläten kaikkea. Päässäni vilisivät pirut ja paholaiset, mutta kaikkein eniten pelkäsin ihmisiä. Kauppaankin uskalsin mennä vasta pimeällä, kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa kun kadut alkoivat jo olla hiljentyneet. Parempina hetkinä join muutaman oluen ja uskalsin vasta sitten pienessä humalatilassa mennä baariin tapaamaan tuttuja. Usein join kuitenkin yksin kotona tai polttelin pilveä, mikä osaltaan pahensi yksinäisyyttäni ja vainoharhojani, mutta toisaalta pienessä sekavuustilassa rohkenin kohdata itseni ja omat muistoni.

Onneksi osasin kirjoittaa. Nuo opettelemani kirjoitustekniikat ja päihdehuuruiset yöt kynä kädessä paperin äärellä saattoivat loppujen lopuksi pelastaa elämäni. Kirjoitin ja kirjoitin ja usein poltin kaiken kirjoittamani ullakkoasuntoni takassa. Piirsin ja maalasin ulos pahaa oloa ja sisäisiä demoneitani. Siinä ne olivat seuraavana päivänä päivänvalossa paperilla enkä enää pelännyt niitä. Olin kesyttänyt ne. Olin pakottanut ne ulos sielustani ja vanginnut paperiin josta niitä oli helpompi tarkastella. Sanoinkin ihmisille, jotka ihailivat piirrustuksiani että ne eivät ole taidetta, vaan lähinnä minun henkistä oksennustani. Loppujen lopuksi poltin myös kaikki piirrustukseni tuolta ajalta, vaikka ne olivatkin melko hyviä. (Olen piirtänyt paljon lapsesta saakka). Joskus mietinkin että harjoitin tajuamattani taideterapiaa melko hyvin seurauksin, sillä vaikka siihen että hakeuduin oikeaan terapiaan meni vielä vuosia, olin kuitenkin taiteen avulla saanu kerättyä muistoistani  palaset kokoon ja kursittua niistä melko ehjän kuvan omasta elämästäni. Sain onnelliset lapsuusmuistoni takaisin. Ne olivat yhä osa minua ja minun elämääni. Hyväksikäyttö on vain pieni osa menneisyyttäni, mutta se sai minusta valtavan lujan otteen parin vuoden ajaksi.

 

 


Hyväksikäytetyn naiseus

Posted on

Jo ennen kuin muistikuvat lapsuuden tapahtumista alkoivat nousta pintaan, minun mieleni alkoi tehdä minulle kummallisia temppuja. Mikä sinällään on tietty luonnollista ja ymmärrettävää, mutta siinä tilanteessa sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt. Kaikkein vähiten minä itse. Vaikka hyväksikäyttö mahdollisesti tapahtui kun olin 4-7 vuotias, alkoivat ongelmat vasta teini-iässä. Siinä vaiheessa kun muut tytöt kiinnostuivat pojista ja tuntuivat nauttivan uusista naisellisista muodoistaan ja olemuksestaan, minä häpesin itseäni. Onneksi 90-luvulla hiphop oli saapunut tännekin pikku kaupunkiin joten sain siitä oivan tekosyyn pukeutua valtaviin paitoihin ja suuriin roikkuviin housuihin, jotka samalla näppärästi piilottivat orastavat muotoni.

Muistan äitini tuskailleen kun en suostunut pukeutumaan kauniisiin mekkoihin edes juhlissa, vaan jos jonkun mekon puinkin ylleni, oli sekin suuri ja säkkimäinen joka kerta. Koko olemukseni oli poikamainen, olin urheilullinen ja kuljin risaisissa farkuissa (koska ne hajosivat aina romutessani ympäriinsä), kiipeilin puissa ja pelasin lätkää ja pesäpalloa naapuruston poikien kanssa. Tukkani kynin jo ala-asteella lyhyeksi ja nautin silloinkin siitä, että minua luultiin pojaksi. Teini-iässä tämä ei siis enää onnistunut ja minun oli tultava jollain tavoin toimeen naiseuteni kanssa.

Masennuin. Yläaste meni kuin sumussa. Aiemmin olin saanut hyviä arvosanoja, olin ysin oppilas siirtyessäni yläasteelle, mutta lukioon hain 7,8 keskiarvolla. Koulun tai nuorisotalon diskoissa en koskaan tainnut tanssia hitaita poikien kanssa. Muistan kyllä että jotkut pojat olivat ihastuneita minuun ja kai minäkin johonkin heistä, mutta kaikki läheisyys, jopa juttelu ihastuksen kanssa, tuntui ahdistavalta. En voinut kuvitellakaan koskettavani häntä, saati että olisin antanut jonkun pojan koskettaa itseäni. Seksuaalikasvatuksen tunnit olivat kamalia. Niin ne olivat kyllä kaikista muistakin. Kaikille teineille opettajan tyly tiivistys seksistä fyysisenä aktina on kammotus, kun mielikuvat aiheesta ovat kuitenkin melko lailla romanttisia vielä tuossa iässä. Se siitä romantiikasta sitten.

Yläasteella ensimmäistä kertaa muistikuvat alkoivat tunkea pintaan. Luin Jean P. Sassonin kirjoittamaa tositarinaa Saudi-Arabialaisen prinsessan elämänvaiheista ja koska kirjassa kaikuvat raiskaukset ja päähenkilön sisko pakotetaan naimisiin vanhan epämiellyttävän miehen kanssa, nousivat pintaan myös omat traumani. Olimme kyläilemässä ystäväperheessä  ja näin todella kamalan painajaisen jossa minut raiskattiin. Joskus mietin oliko tuo raiskaus totta vai unta. Onko sittenkin mahdollista että minut raiskattiin silloin, tuolla nimenomaisella matkalla, eikä aiemmin. Terapeuttini mukaan kumpikin vaihtoehto on mahdollinen, ja hän sanoikin että ei se kirja yksin voi laukaista tuollaisia unia. Muistoja kyllä. No, ainakin silloin pidin tuota painajaista pelkkänä unena ja koetin työntää sen pois mielestäni. Mielenkiintoinen yksityiskohta on että minulla alkoi kuukautiset (tai ainakin vuosin verta) sinä yönä.

Yläasteella muistan kerran kun tunnilla käsiteltiin insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silloin tunsin kuin mustan reiän porautuvan rintaani enkä saanut kunnolla happea. Nyt kun kirjoitan siitä, tunnen tuon saman tunteen, mutta en onneksi enää yhtä voimakkaana. Istuin luokan perällä enkä usko kenenkään huomanneen että horjuin paniikkikohtauksen rajalla tuon tunnin. Koska esimerkkinä oli insestitapaus, minä hieman rauhotuin, koska tunteeni omasta isästäni oli ja on todella positiivinen. Minun hyväksikäyttäjäni oli joku muu.

Minulla alkoi jossain vaiheessa sellaiset kuukautiset että meinasin vuotaa kuiviin. Vuosin verta monta viikkoa, enkä uskaltanut kertoa äidilleni asiasta. Häpesin myös kuukautisia.  Nekin olivat minulle kipeä muistutus siitä, että olen nainen. Että minulla on sukupuolielimet. Ja niistä vuotaa verta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa etten meinannut pysyä tajuissani ja äitinikin oli jo havahtunut siteiden katoamiseen. Muistan gynegologin kysyneen neitsyydestäni ja sanoin etten ollut neitsyt. Enkä ollutkaan. Tutkimus sujui kivuttomasti, mutta sekin oli sikäli traumaattinen kokemus että lääkärillä oli harjoittelija jonka kanssa he keskustelivat alapäästäni ja se oli teinille jo itsessään aivan kammottavan noloa. Kammoan edelleen gynegologikäyntejä ja aina kun mahdollista olen pyytänyt sen hetkisen puolisoni mukaan henkiseksi tueksi tai ottanut jotain rauhoittavia ennen kuin uskaltaudun tutkimuspöydälle. Tosin elämä on myöhemmin antanut lisää aihetta traumatisoitua niistä tilanteista, mutta siitä kerron joskus myöhemmin lisää.

Lukiossa aloin seurustella. Olin silloin jo 17-vuotias ja kyseinen poika oli ikäiseni ja todella suloinen tapaus. Meillä oli yhteisiä harrastuksia ja onnistuimme jopa opiskelemaan yhdessä. Saimme yhdessä valkolakit ja muutimme samaan asuntoon asumaan. Seksi oli hyvää, joskin tuolloin käytin reippaasti päihteitä, jotka auttoivat minua rentoutumaan ja vapautumaan myös seksuaalisesti. Ja tietenkin unohtamaan tapahtuneen edes hetkellisesti. En voi kuitenkaan sanoa että päihteet olisivat täysin hallinneet elämääni, vaikka ne suuressa roolissa silloin olivatkin, vaan opiskelin ja valmistuin ammattiopinnoistakin ihan hyvillä arvosanoilla. Tosin pakko minun on myöntää että minun voi sanoa olleen sekä alkoholisti että kannabisaddikti tuohon aikaan ja kyllä ne päihteet vaikuttivat koko elämääni. Käytin välillä myös erilaisia lääkehuumeita, mutta onnekseni puoisoni ei voinut sietää niitä ja komensi minut elokuvamaisesti vetämään ne vessanpöntöstä alas. Hänelle kerroin etten ollut neitsyt, mutta en kertonut sen enempää. En osannut. En itsekään tiennyt mitä sanoa. Tiesin vain etten ollut.

Erosimme myöhemmin mutta kun aloin käsitellä tukahdutettuja muistojani kyseinen mies sanoi minulle aina tienneensä että minulle on tapahtunut jotain sellaista. Itse en muista, mutta hän kertoi että toisinaan olin ollut aivan kauhuissani jopa siitä että hän oli tarttunut minua vyötäröltä tai laskenut kätensä reidelleni. Olin kuulemma joskus jopa lyönyt häntä hänen hyväiltyään minua.

Niihin aikoihin aloin kuitenkin löytää hänen kanssaan naiseuteni ja opin nauttimaan seksuaalisuudesta sen erilaisissa muodoissa lempeästä läheisyydestä rajuunkin rakasteluun. Aloin pukeutua naisellisemmin, olla ylpeä omasta kehostani. Annoin tukkani kasvaa ja sen suhteen jälkeen olen toisinaan jopa uskaltanut flirttailla miehille. Jopa selvinpäin. Silloin minun oli myös helppo tutustua muihin nuoriin miehiin. Koska olin avoliitossa, oli itsestään selvää että ne muut ihmissuhteet eivät johtaisi seksiin.  Eromme jälkeen nuo ystävyydet säilyivät puhtaasti ystävyyssuhteina ja olen todella iloinen että niin kävi, sillä noiden ihanien miesten kautta opin terveen itseluottamuksen syntyvän omasta persoonasta. Ei sukupuolisuudesta, ulkonäöstä tai muista sellaisista seikoista, vaan siitä kuka minä sielultani olen. Olin hyvä tyyppi. Kuin yksi jätkistä, kuitenkin olematta jätkä.


Kaksilatvainen kuusi

Posted on

Se, mitä lapsuudestani muistan on positiivisia asioita. Minulla oli aivan normaali lapsuus pikkukaupungin lähiössä. Minulla on veli ja asuimme rivitalossa jonka pihapiiristä löytyi yleensä aina leikkikavereita. Olin vanhempieni työpäivien ajan päiväkodissa ja sielläkin viihdyin melko hyvin ja minulla oli aina kavereita. Kesät vietin monen 80-luvun lapsen tavoin maalla sukulaisten luona. Muistikuvat, jotka mahdollisesti liittyvät hyväksikäyttöön sijoittuvat maaseudulle setäni luo. Olimme siellä usein hoidossa, ja mummoni oli auttamassa poikamies-setääni meidän hoidossamme.

Kuitenkin sieltä ovat myös monet rakkaimmat muistoni. Muistot mummista, ja sedästänikin muistan vain hyviä asioita. Ainoa negatiivinen muistikuva hänestä on se kun hän menetti hermonsa ja korotti ääntään kun emme totelleet mummia. Makasimme veljeni kanssa lattialla värittämässä värityskirjoja ja mummi oli pyytänyt meitä syömään jo ties kuinka monta kertaa. Silloin setäni ärähti meille, ja me säikähdimme niin kovasti että puhkesimme itkemään. En muista koskaan ennen tai jälkeen setäni korottaneen meille ääntään.

Muistan maaseudun verkkaisen kesälomatahdin. Navetan tuoksut ja äänet, päivästä toiseen kellontarkasti samanlaisena toistuvan ateriarytmin, jonka ympärille koko elämä kietoutui. Minusta tuntuu että ateriarytmistä poikettiin vain jouluna ja ehkä juhannuksena. Muistan pitkät aurinkoiset kesäpäivät kun vaeltelin pitkin peltoja ja lähimetsiä. Muistan metsän polut vieläkin. Kun aikuisena päätin kerran mennä siihen samaan metsään kohdatakseni muistojani tuolta ajalta, huomasin ettei se polku enää kuljekaan samassa uomassa. Tai ainakin metsä sen ympärillä oli muuttunut täysin. Tunnistin vain erään kuusen, johon salama oli aikoinaan iskenyt ja joka oli kasvattanut itselleen kaksi latvaa. Siellä se yhä oli.

Symbolisella tasolla tuo kuusi on aina tuonut minulle voimaa. Jo lapsena ihailin sitä elämänvoimaa, jolla se oli selvinnyt. Salamanisku ei ollukaan onnistunut nujertamaan sitä vaan päinvastoin se oli siitä vain vahvistunut. Sillä oli yhden tavanomaisen yhden latvan sijaan kaksi latvaa ja se oli kuin joku muinaisen mytologian kaksipäinen otus. Kun siltä leikkaa yhden pään pois kasvaa tilalle kaksi uutta. Kun minulle alkoi myöhemmin nousta muistikuvia lapsuuden hyväksikäytöstä se tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun ja kai minullekin jollain tavalla kasvoi kaksi päätä. Se toinen pää oli se joka eli minun elämääni arjessa ja toinen pää oli se jota oli käytetty hyväksi.

 


Uhriutuminen

Posted on

Minun nimeni ei ole Maria. Siitä huolimatta ne asiat, joista puhun ovat totta ja ne ovat tapahtuneet minulle. Tai eivät ole, kerron niistä niinkuin muistan, enkä aina voi olla varma mikä on totta, mikä valemuistoja tai painajaisia.

Myöskään muiden ihmisten nimet tai jotkin yksityiskohdat saattavat olla hieman erilaisia kuin todellisuudessa. Kuten aiemmin kerroin en ole mitenkään ”valmis” ja ”täysin toipunut” hyväksikäytöstä. Enkä todellakaan ole valmis puhumaan siitä avoimesti omilla kasvoillani. En ole kertonut tapahtuneesta vanhemmilleni, vaikka uskon että he ovat osanneet epäillä että jotain minulle on tapahtunut. Olen kertonut asiasta vain muutamalle ystävälleni ja puolisolleni. Myös entisten miesteni kanssa olen keskustellut asiasta, osittain osana paranemisprosessia.

En usko että asian kuuluttaminen kaikkialla olisi minulle hyvästä. Seksuaalirikokset ylipäänsä ovat sellaisia, joissa myös uhri leimataan, enkä ole valmis kantamaan uhrin leimaa mukanani kaikkialla minne menen. En myöskään halua määritellä itseäni uhriksi. Uhriutuminen on vihonviimeinen asia, johon kannattaa jäädä kiinni, koska se alkaa helposti hallita elämää.  Silloin kun aloin muistaa tapahtuneita asioita upposin mieleni syövereihin ja jonkin aikaa todellakin näin itseni pitkälti uhrinaTottakai minä ja muut rikoksen kohteeksi joutuneet ihmiset olemme uhreja, mutta me olemme paljon muutakin. Terapeutiltani sain sanan ”Selviytyjä”, joka sanana ja määritteenä antoi minulle valtavasti voimaa mennä eteenpäin. Olen selviytynyt pahimmasta, eli itse rikoksesta, ja jo tuo sana kertoo, että tapahtunut on mennyttä aikaa. Se ei tapahdu minulle nyt, vaan olen jo päässyt siitä eteenpäin. Ainakin ajallisesti.

Uhriksi joutuminen ei ole koskaan oma valinta. Olin liian pieni ymmärtämään mitä minulle tehtiin, joten en edes osannut ajatella olevani uhri. Olin parikymmentä vuotta elänyt määritellen itseni voimakkaaksi, itsenäiseksi, rohkeaksi ja älykkääksi ihmiseksi. Luotettavaksi ystäväksi ja kumppaniksi. Yhtäkkiä havahduin siihen että olinkin koko ajan ollut tietämättäni uhri ja hetken ajan tuo uhriutuminen sai minusta vallan. Aloin nähdä itseni jotenkin voimattomana ja säälittävänä hahmona. Muisto itsestäni kyvyttömänä reagoimaan tilanteessa, jossa minulle tehdään seksuaalista väkivaltaa muutti persoonaani. Yhtäkkiä en luottanut siihen että osaisin pitää puoleni missään muussakaan tilanteessa, vaikka vuosikaudet olin vallan hyvin siihen kyennyt. Minusta oli tullut uhri.

Onneksi eräs ystäväni sanoi minulle taikasanat: ”Sinä olet nyt aikuinen nainen, eikä kukaan enää tee tuollaista sinulle.” Silloin havahduin ja totesin hänen olevan oikeassa. Nyt olen aikuinen ja tuosta tapahtuneesta on jo kauan aikaa. Olin silloin lapsi, enkä ymmärtänyt yhtään mitä minulle tapahtui. En tiennyt sen olevan väärin, vaikka olinkin hämmentynyt ja häpeissäni tapahtuneesta. Enää en ole lapsi, ja jos joku tekee minulle vääryyttä minä ymmärrän sen ja osaan sanoa ei ja reagoida siihen mitä tapahtuu.

Sain pikkuhiljaa oman persoonani takaisin. Olin taas minä. Olin seksuaalinen nainen, minulla oli mies, ystäviä, työpaikka. Olin matkustellut ja nauttinut elämästäni, eivätkä lapsuuden traumat olleet minua estäneet, enkä todellakaan ole antanut niiden estää minua sen jälkeenkään. Tottakai vieläkin välillä kirpaisee rinnasta kun tajuan joidenkin käytösmallien tai ajatusten kumpuavan noista karmeista kokemuksista, mutta alan hyväksyä ne osaksi minua ja tapahtuneen osaksi elämääni. Jokaisella varmasti on ikäviäkin kokemuksia, jotka ovat muokanneet heidän persoonaansa, olipa kyse sitten köyhyydestä, väkivallasta, sairaudesta, koulukiusaamisesta tai jostain muusta. Minun kohdallani kyse on lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja se siitä. Jatkan elämääni omana itsenäni, kaikkine hyvine ja huonoine piirteineni.


Vaikeita asioita

Posted on

Loin tämän blogitilin melkein vuosi sitten.. Päätin kirjoittaa vaikeimmista kohtaamistani asioista, mutta en ollut valmis. Toivottavasti nyt olen. Päätin kirjoittaa lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, millaista on kasvaa aikuiseksi ja kohdata hyväksikäytön seuraukset omassa elämässäni. Omassa arjessani, parisuhteissani, kaverisuhteissani, perhesuhteissani tai suhteessa omaan itseeni. Vaikka pahin, eli hyväksikäyttö on jo kaukana menneisyydessä se vaikuttaa elämääni edelleen. Haluan kertoa kuinka selvisin ja kuinka olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi naiseksi, äidiksi, puolisoksi ja henkisestikin melko terveeksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi. Ehkä tarinani voi auttaa muita selviytyjiä, jotka kamppailevat lapsuuden traumojen kanssa, tai heidän läheisiään. Tai ehkä sinulle tai läheisellesi tehdään vääryyttä edelleen. Siinä tapauksessa toivon sinulle rohkeutta ja voimaa tehdä siitä loppu ja kertoa sinulle että siitäkin on mahdollista selviytyä.

Meitä seksuaalisesti hyväksikäytettyjä sanotaan selviytyjiksi. Luin sen jostain kirjasta, jonka terapeuttini antoi minulle avuksi käsitellä tapahtunutta. Selviytyjiksi, koska pahin, eli itse tapahtuma, on jo takana ja olemme siitä selviytyneet. Siinä tilanteessa ja kauan sen jälkeenkin elämä todellakin on selviytymistä. Aina muistojen noustessa pintaan joudun selviytymään rankoista ja vaikeista tunteista ja välillä arkipäiväkin on pelkkää selviytymistä, jos koko sisin tuntuu olevan täynnä pimeää. Mutta pikkuhiljaa elämä on muutakin kuin selviytymistä. Löytyy ilon aiheita ja oma sisäinen voima kasvaa. Elämän voima on aivan uskomattoman suuri ihme ja ihmisen kyky parantua niin henkisesti kuin fyysisestikin on valtava.

Itse reagoin tapahtuneeseen lapsena yksinkertaisesti unohtamalla tapahtuneen. En vieläkään muista varmasti mitä on tapahtunut tai edes sitä kuka minua käytti hyväkseen. En muista tapahtuiko se vain kerran vai monta kertaa. En ole varma mitä kaikkea tapahtui ja mikä on oman mieleni muodostamaa harhaa. Valemuistoja. Sen tiedän että jotain minulle tapahtui ja että tekijällä oli viikset. Tiedän myös missä se tapahtui. Tai en ole siitäkään aivan varma, koska toinen painajaismainen muistoni, jota en koskaan unohtanut, tapahtui aivan toisessa paikassa ja ajassa ja aivan eri ihmisten seurassa. Pitkään kuvittelin sen olleen erittäin todentuntuinen painajainen, mutta terapeuttini mukaan se saattoi olla myös takauma aiemmin tapahtuneesta. Todennäköisesti en tule koskaan olemaan varma kaikesta tapahtuneesta, koska varhaisin muistoni on ajalta, jolloin en olut vielä edes koulukäinen.

Kuten huomaat, kamppailen tapahtuneen kanssa edelleen ja osittain tämä blogi on myös minun tapani käsitellä asioita. Koska muistot nousivat pintaan vasta ollessani aikuinen joudun jälkeenpäin käsittelemään paljon asioita nuoruus- ja aikuisiältäni. Selittämään itselleni, miksi en suhtautunut poikiin samalla tavalla kuin muut ikäiseni tytöt. Tai miksi seurustelusuhteeni ovat olleen  niin vaikeita. Tai miksi yhä edelleen kavahdan kosketusta. Tulen aivan varmasti kohtaamaan haasteita siinä vaiheessa kun omat lapseni alkavat seurustella ja harrastaa seksiä. Vaikka olen jo selviytynyt pahimmasta, joudun edelleen selviytymään traumojeni kanssa päivittäin. Onneksi nykyisin tiedän että minä aivan varmasti pärjään ja selviydyn tulevistakin haasteista.

Continue reading »